Tytöltä lähti eilen päivällä vähän yhden jälkeen värttinäluu sijoiltaan. Tyttö huusi kurkkusuoraan. Mentiin bussilla ja pikkusiskon rattailla lähimpään terveyskeskukseen (kun käveleminen ei oikein onnistunut) ja oltiin siellä paikalla ennen kahta. Ensin n. 15 minuutin odottelun jälkeen sairaanhoitaja otti vastaan ja laittoi jonottamaan lääkärille. Puoli viisi päästiin sisään lääkärille. Odoteltuamme se kaksi ja puoli tuntia tyttö oli jo rauhoittunut, mutta jos vähänkin piti liikkua, niin sitten se taas huusi. Oltiin luettu ainakin 10 lasten kirjaa tänä aikana. Lääkäri oli hyvin mukava ja otti kontaktia tyttöön. Lääkäri kertoi, että on normaalia, että alle kouluikäisiltä lähtee käsi sijoiltaan. Lääkäri yritti laittaa kättä paikoilleen ojentamalla sitä. Tyttö huusi todella kovaa "Apua!". Kivun takia lääkäri epäili, että kädessä voisi olla myös murtuma, joten hän ei uskaltanut koettaa enää laittaa sitä paikoilleen. Saimme lähetteen sairaalaan röntgeniin, koska oman terveyskeskuksemme röntgen oli mennyt jo kiinni.

Sitten lähdimme bussilla 10 km päähän sairaalaan. Olimme perillä noin puoli kuuden maissa. Seitsemältä pääsimme röntgeniin, jossa hoitaja käänteli kättä sopiviin kuvakulmiin ja tyttö huusi. Kahdeksalta pääsimme lääkärille, joka käski ottaa huutavalta tytöltä paidat pois ja puhui samalla koko ajan itse kännykkään. Paitojen riisuminen oli vaikea tehdä kyynärniveltä liikuttamatta, joten tyttö huusi vähän lisää. Lääkäri otti tytön ranteesta kiinni ja liikutteli sitä joka suuntaan. Tyttö huusi vähän kovempaa. Lääkäri totesi kuvaa näyttäen, että kädessä ei ole murtumaa. Kysyimme nähtäväksi terveen käden kuvaa. Lääkäri kaiveli kansiota ja totesi takellen, että hän olikin koko ajan katsellut terveen käden kuvaa. Sairaankaan käden kuvassa hän ei nähnyt murtumaa. Hän totesi, että lapset helposti liioittelevat. Pyysi tulemaan maanantaina uudestaa, jos käsi on silloin vielä kipeä. Emme suostuneet lähtemään, ennen kuin selvisi, mikä tytön kädessä on. Meidän tyttö ei noin kovaa huuda pelkästä säikähdykdessä.

Pääsimme jonottamaan kirurgille. Yhdeksältä pääsimme sinne sisään, kun kovaan ääneen valitimme järjetöntä terveydenhuoltosysteemiä ja potilaan sirrtämistä jonosta toiselle. Kirurgi oli mukava, antoi tytölle puudutusainetta, katsoi röntgenkuvia, totesi luiden olevan ehjiä, käänsi tytön käden koukkuun. Tämän jälkeen tyttö ei enää itkenyt ja käsi toimi moitteettomasti. Tähän kaikkeen kirurgilla meni noin 5 min. Kiitoksia paljon ammattitaidosta. Viisi yli yhdeksän pääsimme lähtemään kotiin.

Lopputulos oli hyvä, mutta sen saamiseksi vietimme seitsemän tuntia erilaisissa jonoissa. Käytimme 15 min sairaanhoitajan aikaa, 15 min röntgenhoitajan aikaa ja n. 45 minuuttia lääkäreiden aikaan. Lääkäreiden hoitoajasta siis  40 minuuttia oli turhaa. Ihmekös, jos  Suomessa on tehoton ja kallis systeemi. Kehottaisin kuntia palkkaamaan vaan asiansa  osaavia lääkäreitä, niin kaikilta säästyy rahaa ja aikaa.

Ihana julkinen sairaanhoito! Oltaisiimpa edes vähän varakkaampia!

Stressiä pukkaa päälle. Haluaisin saada hommat valmiiksi mahdollisimman nopeaa, mutta aika vaan loppuu kesken. Olen miettinyt mitä asialle oikeastaan voisi tehdä. En viitsisi öitäkään työskennellä.

Univelkaa, univelkaa… Tänään on ihan hirveä päivä. Onko kaikissa lapsiperheissä niin, että äiti on se joka kärsii lyhemmistä unista??? Miten ihmeessä voi kestää kiukuttelevaa lasta, jos takana on alle kuuden tunnin öitä useampi kuukausi. Ja miten ihmeessä lasten hoidon jälkeen jaksaa kaivaa tenttikirjan esiin, kun haukotuttaa.

Perjantaina oli tentti ja se meni tosi huonosti. No eilen alkoi taas uusi jakso. Näin eilen koululla yhtä vanhaa kaveria. Se oli todella tyly. Muistaakseni mä olen ollut sille aina ystävällinen. Yritin kuitata kylmän tapaamisen selittämällä itselleni, että kaverilla täytyi olla tosi huono päivä ja mä olen vain yliherkkä pohtimaan, olenko itse tehnyt jotain. Omat perustelut vaikuttivat jopa itsellenikin täysin järkeviltä, mutta siitä huolimatta mulle jäi jotenkin epävarma ja alakuloinen olo. Onneksi illalla tapasin vanhaa lukiotuttua, ja meillä oli hauskaa. Se pyyhki epävarmuuden mun mielestä. Ajattelin, että on kylmän kaverin oma ongelma, jos purkaa huonon mielen syyttömiin. 

Käytiin siis siellä lenkillä mieheni kanssa ja päästiin hetki juttelemaan kahdestaan ilman lapsia. Tosin juttu kääntyi taas tulevan työuran suuntaan. Tai tarkemmin sanottuna miehen haaveisiin työurasta. No oli kuitenkin ihan ok.

Mä yritin leppyä, mutta jotenkin mua kaiveli pahasti. Oli jotenkin sellanen epävarma tunne, että mitä oikeastaan merkitsee toiselle. Meidän elämä on kyllä tosi kiireistä, mutta ollaan aina ajateltu silleen, että sitten, kun opinnot on saatu valmiiksi otetaan rauhallisemmin. Nyt mua on alannut epäilyttämään, että osataankohan me hellittää. Lisäksi mielessä piilee epäilys, että miehen iisimmin ottaminen tarkottaa kavereiden kanssa golffaamista ja lasten jättämistä vaimon huostaan.

No positiivistä on se, että mies on potenut hieman huonoa omaatuntoa, siitä ettei mieleenkään tullut viettää mun kanssa aikaa. Näin naisten päivän kunniaksi sain herkullisen välipalan lasten nukkuessa ja iltapalankin pöytään katettuna. Päivällä mies kantoi kotiin ruusunkin, mutta sitä ei lasketa, sillä se on meidän lähikaupan tutulta kauppiaalta, joka antoi sen ilmaiseksi miehelle ja pyysi tuomaan sen mulle.

Olen myös koittanut pohtia, että kaipaavatko miehet yleensä vain vähemmän yhdessä vietettyä aikaa, vaan olenko onnistunut valitsemaan huonon yksilön. Avauduin ongelmastani myös naapurin vaimokkeelle, ja hän jakoi fiilikset myös kanssani. Tosin täytyy myöntää, että kerran olin pitkässä suhteessa, jossa mies olisi tahtonut viettää niin paljon yhteistä aikaa, että jopa minä pakenin kavereiden ja harrastusten pariin.