Tänä aamuna pohdiskelin, että onkohan meillä parisuhdetta lainkaan. Joululoman jälkeen me ollaan käyty kerran yhdessä lenkillä ja kerran kahvilla. Molemmat mun ehdotuksesta. Lisäksi sunnuntaisin me loikoillaan sängyssä reilu tunti, kun lapset nukkuu (siis viikon ainut mahdollisuus rakastella). Siinä on meidän kahden keskiset hetket. Appiukko oli tulossa käymään. Yritin vihjailla miehelleni, että mä en ainakaan jaksaisi opiskella aamu kahdeksasta ilta yhdeksään. Mies nyökytteli. Sille ei tullut mieleenkään ehdottaa, että voitaisiin ehkä tehdä yhdessä jotain. Kärsivällisesti odottelin. Toivoin, että miestäkin kiinnostaisi viettää kahden keskistä aikaa. Sillä taisikin olla toisenlaiset suunnitelmat. Aamulla lukemaan, kavereiden kaa pelaamaan, kavereiden kaa syömään, sitten ilta tenttiin lukemista. Ihanaa saada puoliso, jonka prioriteettilistalla on noin sijalla 5.

Päätin sitten peri naisellisesti ruveta valittamaan asiasta. Miehen puolustelut oli siinä, että se on pitkään odottanut pelaamista ja tenttiin lukeminenkin on tärkeää. Kiva! Ilmeisesti mun kanssa yhteistä aikaa ei tarvitse odottaa, enkä mä ole tärkeä.

Syyllisyyden tunnosta se rupesi sitten ehdottamaan kahvilla käyntiä yhdessä. Pohdin, että miten noihin säälipisteisiin pitäisi suhtautua. Lopulta suostuin lähtemään pitkälle lenkille yhdessä. Mä en todellakaan jaksaisi istua kahta tuntia kahvilla leikkien, että sen käytös ja ajattelumaailma on mun mieleen.